Musiikki ilmaisee tunteita ja ajatuksia ilman sanoja

Haastattelussa kesäkanttori Hilla Laitinen

 Teksti ja kuvat Karoliina Rauhio-Pokka

21-vuotias Hilla Laitinen elää jännittäviä aikoja; syksyllä olisi nimittäin edessä muutto opintojen perässä Helsinkiin, jossa tuleva koulu – Sibelius-Akatemia – sijaitsee. Kouluun pääsy oli Laitiselle iloinen yllätys, sillä hän ei uskonut pääsevänsä sinne – ei, vaikka hän on soittanut selloa jo 6-vuotiaasta lähtien.

− Itse asiassa äitini ehdotti sellonsoittoa alun perin kaksoissiskolleni. Hän ei kuitenkaan innostunut ehdotuksesta, kun taas minä innostuin tuohon aikaan oikeastaan kaikesta. Aloitin soittotunnit, ja sello tuntui heti omalta soittimelta, Laitinen sanoo.

Yläkouluikäisenä soittoharjoittelusta tuli säännönmukaisempaa ja siten sellonsoitosta ”vakava harrastus”. Samoihin aikoihin ajatus ammattisellistin urasta alkoi pikkuhiljaa kypsyä mielessä, sillä Laitisen soitonopettajat pitivät sellistin uraa lähes itsestään selvänä. He kannustivat Laitista hakemaan lukion jälkeen Oulun konservatorioon opiskelemaan sellon soittamista.

Kellonkartanon jumalanpalveluksissa Laitinen on säestänyt sellollaan alakoulun lopulta lähtien. Viime vuosina hän on säestänyt myös pianolla.

− Olen soittanut pianoa melkein yhtä kauan kuin selloa. Pianon soittaminen on kuitenkin minulle vain harrastus ja tapa virkistyä tavoitteellisen sellonsoiton rinnalla. Soitan pianoa useimmiten korvakuulolta improvisoiden. Kokeileminen oli myös se tapa, jolla alunperin opin soittamaan pianoa, vaikka toki olen käynyt pianotunneilla yhteensä kahden vuoden ajan.

Kellonkartano on Laitiselle hengellinen koti. Ensimmäiset Kellonkartanon muistot sijoittuvat jopa 15-vuoden taakse lasten leirille.

− Mieleeni ovat jääneet erityisesti kepinryöstö-leikki, mukavat isoset ja leirikaverit sekä laulut, joita hyräilin yleensä koko kesän kotona leirin jälkeen, Laitinen sanoo hymyillen.

Kellonkartanossa Laitinen nauttii erityisesti siitä, että hänellä on yhteisössä selkeä tehtävä ja rooli. Tänä kesänä hän on saanut aiempaa enemmän musiikkivastuuta kesäkanttorin tehtävässään. Jumalanpalveluksissa soittaminen on huomattavan spontaania, mikä on kehittänyt Laitisen sopeutumiskykyä. Soittoharjoittelu on usein hyvin kurinalaista ja itsekriittistä, kun taas jumalanpalveluksissa, joissa on ensisijassa palvelemassa muita, ei ehdi miettiä itseään tai soittamistaan.

Tällä hetkellä Laitinen unelmoi työstä musiikin parissa.

− Musiikki merkitsee minulle kaikkea sitä, mitä ei sanoin pysty ilmaisemaan. Se on väylä omiin tunteisiin ja ajatuksiin, ja sen avulla voi koskettaa myös muita ihmisiä. Musiikin kautta on mahdollista luoda yhteys itseensä, muihin ihmisiin ja Jumalaan, Laitinen sanoo.

− Jopa maallisten ihmisten parissa musiikki saa aikaan pyhän kokemuksen. Ihmiset arvostavat kaunista musiikkia. Todennäköisesti siksi musiikki on niin vahvasti läsnä kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa, Laitinen jatkaa.

Laitisen lempimusiikkikappale on Zoltan Kodalyn Soolosellosonaatti.

− Soolosellosonaatti ei varsinaisesti ole mikään kaunis kappale, mutta se on vaikuttava. Kappale kertoo minulle siitä, miten hienoihin saavutuksiin ihminen kykenee. Se on nimittäin äärimmäisen vaikea kappale sellolle, mutta haluaisin joskus oppia soittamaan sen. 

Laitinen toivoo Sibelius-Akatemian tarjoavan eväitä tavoitteen saavuttamiseksi. Erityisesti hän odottaa koululta se tarjomia puitteita kuten taitavia soitonopettajia ja ulkomaanvaihtomahdollisuuksia. Lisäksi Laitinen uskoo muiden opiskelijoiden antavan lisämotivaatiota omaan soittoharjoitteluun. Kova kilpailu ei siis ole ainoastaan negatiivinen asia, vaan se voi parhaimmillaan antaa lisää energiaa harjoitteluun.  

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *