Kellonkartanon historiaa
Päävaiheet tiivistettynä:
- Kiinteistö rakennettu v. 1911, yksityinen omistaja.
- Muutettu kristilliseen käyttöön kesällä v. 1962, jolloin se myös vihittiin kirkoksi (piispa O.K. Heliövaara), omistaja Suomen Raamattuopiston Pohjolan ystävät ry. Vahvana on näky siitä, että ”Herralta tämä on saatu”. Pää- ja majoitusrakennukseen voidaan majoittaa jopa 70 henkilöä.
- Kiinteistö siirtyi Suomen Raamattuopiston Säätiön omistukseen vuonna 1974 ja siitä lähtien aina vuoden 1986 loppuun saakka Raamattuopisto vastasi myös keskuksen toiminnasta.
- Hirsinen päärakennus luokiteltiin kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi rakennukseksi 1970-luvulla.
- 1987 perustettiin Kellonkartanon Ystävät ry., joka on tästä lähtien vastannut keskuksen toiminnasta vuokraamassaan ja ylläpitämässään kiinteistössä.
- Kellonkartanon hengellinen toiminta rakentuu evankelisluterilaiselle pohjalle. Keskuksen kokoavaa näkyä kuvaa se, että opettajiksi kutsutaan eri herätysliikkeitä omakseen tuntevia.
- Keskus on auki kesäajan ja näin sen tiivis toiminta ajoittuu jaksolle, jolloin seurakuntien vakiomuotoinen toiminta on talvikautta hiljaisempaa.
Huvilasta paikaksi, josta sanotaan:
”Sielä ne lukkee Raamattua ja rukkoilee”
Kellonkartanona nykyisin tunnetun kiinteistön tienoilta on palanut rakennus vuonna 1906. Sittemmin myrsky kuljetti kiinteistön rantaan mereltä tukkeja, jotka oli tarkoitettu Ouluun jalostettaviksi. Näistä tukeista rakennettiin vuonna 1911 rakennus, josta tuli huomattavan suuri ja näyttävä. Kiinteistö toimi huvilana aina vuoteen 1962, jolloin sen omistaja Raamattua tutkiessaan koki Jumalan tahdoksi, että huvila tulee saattaa Jumalan valtakunnan käyttöön.
Toisen maailmansodan aikana, ja sen jälkeen oli maassamme laajaa hengellistä herätystä. Merkittävänä herätyksen airueena toimi pastori sittemmin rovasti Urho Muroma. Hänen toimintansa seurauksena perustettiin 1940-luvulla Suomen Raamattuopisto pääpaikkanaan Kauniainen. Muroman toiminta ulottui kautta maan ja varsin voimakkaana myös Oulun seudulle, jossa yhä lisääntyvä uskoon tulleiden nuorten joukko alkoi kokoontua Martta Tolosen kodissa Muroman puheiden nauhoituksia kuulemaan ja Raamattua oppimaan. 1960- luvun alussa tilat alkoivat tuntua liian pieniltä ja alettiin rukoilla suurempaa ja paremmat toimintamahdollisuudet tarjoavaa kokoontumispaikkaa.
Keväällä 1962 teol. tohtori Uuras Saarnivaara esitti, että olette rukoilleet jo niin pitkään, että on aika alkaa etsiä konkreettista ratkaisua. Pian näiden rukoilijoiden edustaja johdattui huvilalle, jossa sen omistaja tuomari Lauri Seppänen istui Raamattua tutkimassa. Hän totesi: ”Minusta tuntuu, että tämä paikka pitäisi antaa Jumalan valtakunnan käyttöön”. Tulija arveli olevansa samalla asialla. Siitä tapaamisesta alkoivat kauppaan johtaneet neuvottelut. Kaupassa siirtyi huvilan, ja siitä meren rantaan ulottuvan maakappaleen omistus perustetulle Suomen Raamattuopiston Pohjolan ystävät ry:lle. Kauppahinta oli erittäin alhainen ja se kuvasi luovutuksen lahjaluonnetta. Näin huvilana toimineen kiinteistön käytössä alkoi uusi vaihe.
Uutta kokoontumispaikkaa rukoilleet olivat saaneet odottamaansa suuremman paikan ja haasteen. Huvilan saattaminen uuteen käyttötarkoitukseen oli haastava ja yhteen kasvattava urakka. Työ- tai koulupäivän loputtua kantavana voimana olleet aikuiset ja nuoret kiirehtivät yleensä polkupyörin kiinteistön muuttamis- ja kunnostustöihin. Niinpä jo 1.7.1962 paikka oli valmis vihittäväksi uuteen käyttöön. Innostunut ja kiitollisuutta henkivä vihkiäispäivä kokosi koko talon täyteisen osanottajien joukon. Mukana oli myös arvovaltainen edustus Suomen Raamattuopistolta ja lähiseurakunnista.
Vihkiäispuheessaan piispa O. K. Heliövaara totesi mm.:
-
Ajassamme on apeita merkkejä, mutta myös ilahduttaviakin. Täällä saamme olla koolla Jumalan seurakuntana ja odotaa suuria Jumalalta. Tämä Kellon työkeskus on uusi istutus Jumalan peltosaralla, ja me saamme toivossa odottaa sen satoa. Kun täällä kokoonnutaan Jumalan sanan ääreen hiljentymään ja rukoilemaan, toivon, että mahdollisimman monelle Kristus kirkastuisi. Ja jos yksikin sielu voitaisiin tässä talossa tapahtuvan työn kautta pelastaa pimeydestä, ei tätä taloa ole perustettu turhaan
Alusta saakka on nähty, että ”Herralta tämä on saatu”. Keskus onkin toiminut jo yli 40 vuotta pitäytyen opetuksessaan Raamattuun ja tarkistaen toimintatapojaan toimintaympäristön muutokset huomioon ottaen. Alkuvaiheissa toiminta oli voimakasta ja herätyshenkistä ja sen jälkeen on ollut nousun ja laskun vaiheita. Ensimmäisen kahdentoista vuoden jakson jälkeen keskus lahjoitettiin vuonna 1974 Suomen Raamattuopiston Säätiölle. Raamattuopisto vastasi tämän jälkeen toiminnasta vuoden 1986 loppuun saakka. Vuonna 1987 perustettiin Kellonkartanon ystävät ry. jatkamaan ja kehittämään keskuksen toimintaa Raamattuopistolta vuokratuissa tiloissa. Tavoitteena on koota mahdollisimman hyvin paikallisia voimia sekä vastuun kantoon että opetuksen piiriin. Mukana opettamassa, kuulemassa ja vastuun kantamisessa on tämän mukaisesti ollut eri herätysliikkeitä omikseen tuntevia ihmisiä.
Kellonkartanon toiminnan ytimessä on vahva luottamus Raamattuun Jumalan sanana ja pyyntö saada palvella niissä askelmerkeissä, jotka Jumala on ennalta valmistanut. Tähän haastavat jo Kartanon alkuvaiheet, onhan kartano selvästi Jumalan antama ja tehtäväänsä asettama. Näemme Jumalan suunnitelman toteutuneen jo siinä, kun aikoinaan rakennettu kiinteistö rakennettiin kookkaaksi, ja se sopi hyvin muutettavaksi kristilliseksi toimintakeskukseksi. Nuoret tilaa tarvitsevat ihmiset kuulivat Jumalan äänen ja alkoivat rukoilla kokoontumispaikkaa. Näin he kasvoivat ottamaan vastuun palvelutehtävästä, jonka Jumala oli suunnitellut toimintakeskukselle. Edelleen on Kellonkartanon toiminnassa päällimmäisenä tavoitteena palvella uskollisesti niissä tehtävissä, joissa Jumala tahtoo Kartanoa käyttää, ja joihin jo edellä todettu piispa Heliövaaran vihkiäispuhe osoittaa.
Kellonkartanossa järjestetään raamattuopetusta ja muita hengellisiä teemapäiviä ja seuroja sekä lukuisia lapsille tarkoitettuja leirejä. Opetusvastuuseen kutsutaan pääosin kokeneita julistajia ja eri alojen tuntijoita. Tilaisuuksien välillä on kahvi- tai ruokailutaukoja ja aikaa keskinäiseen seurusteluun sekä myös henkilökohtaiseen keskusteluun ja sielunhoitoon.
Kartanon kokoontumisten ominaispiirteenä on kiireettömyys ja vuorovaikutteisuus, mm. mahdollisuus kysymyksin täydentää saatua opetusta. Toivomme, että kartanoa voidaan hyvin perustein luonnehtia sanoen: ”Sielä ne lukkee Raamattua ja rukkoilee”