Musiikki ilmaisee tunteita ja ajatuksia ilman sanoja

Haastattelussa kesäkanttori Hilla Laitinen

 21-vuotias Hilla Laitinen elää jännittäviä aikoja; syksyllä olisi nimittäin edessä muutto opintojen perässä Helsinkiin, jossa tuleva koulu – Sibelius-Akatemia – sijaitsee. Kouluun pääsy oli Hillalle iloinen yllätys, sillä hän ei uskonut pääsevänsä sinne – ei, vaikka hän on soittanut selloa jo kuusivuotiaasta lähtien.

− Itse asiassa äitini ehdotti sellonsoittoa alun perin kaksoissiskolleni. Hän ei kuitenkaan innostunut ehdotuksesta, kun taas minä innostuin tuohon aikaan oikeastaan kaikesta. Aloitin soittotunnit, ja sello tuntui heti omalta soittimelta, Hilla sanoo.

Yläkouluikäisenä soittoharjoittelusta tuli säännönmukaisempaa ja siten sellonsoitosta ”vakava harrastus”. Samoihin aikoihin ajatus ammattisellistin urasta alkoi pikkuhiljaa kypsyä mielessä, sillä Hillan soitonopettajat pitivät sellistin uraa lähes itsestään selvänä. He kannustivat Hillaa hakemaan lukion jälkeen Oulun konservatorioon opiskelemaan sellon soittamista.

Jumalanpalveluksessa ei ole tilaa itsekritiikille

Kellonkartanon jumalanpalveluksissa Hilla Laitinen on säestänyt sellollaan alakoulun lopulta lähtien. Viime vuosina hän on säestänyt myös pianolla.

− Olen soittanut pianoa melkein yhtä kauan kuin selloa. Pianon soittaminen on kuitenkin minulle vain harrastus ja tapa virkistyä tavoitteellisen sellonsoiton rinnalla. Soitan pianoa useimmiten korvakuulolta improvisoiden. Kokeileminen oli myös se tapa, jolla alunperin opin soittamaan pianoa, vaikka toki olen käynyt pianotunneilla yhteensä kahden vuoden ajan.

Kellonkartano on Hillalle hengellinen koti. Ensimmäiset Kellonkartanon muistot sijoittuvat jopa viidentoista vuoden taakse lasten leirille.

− Mieleeni ovat jääneet erityisesti kepinryöstö-leikki, mukavat isoset ja leirikaverit sekä laulut, joita hyräilin yleensä koko kesän kotona leirin jälkeen, Hilla sanoo hymyillen.

Kellonkartanossa Laitinen nauttii erityisesti siitä, että hänellä on yhteisössä selkeä tehtävä ja rooli. Tänä kesänä hän on saanut aiempaa enemmän musiikkivastuuta kesäkanttorin tehtävässään.

Jumalanpalveluksissa soittaminen on huomattavan spontaania, mikä on kehittänyt Hillan sopeutumiskykyä. Soittoharjoittelu on usein hyvin kurinalaista ja itsekriittistä, kun taas jumalanpalveluksissa, joissa on ensisijassa palvelemassa muita, ei ehdi miettiä itseään tai soittamistaan.

Musiikki saa aikaa pyhän kokemuksen

Tällä hetkellä Hilla Laitinen unelmoi työstä musiikin parissa.

− Musiikki merkitsee minulle kaikkea sitä, mitä ei sanoin pysty ilmaisemaan. Se on väylä omiin tunteisiin ja ajatuksiin, ja sen avulla voi koskettaa myös muita ihmisiä. Musiikin kautta on mahdollista luoda yhteys itseensä, muihin ihmisiin ja Jumalaan, Hilla sanoo.

− Jopa maallisten ihmisten parissa musiikki saa aikaan pyhän kokemuksen. Ihmiset arvostavat kaunista musiikkia. Todennäköisesti siksi musiikki on niin vahvasti läsnä kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa, Hilla jatkaa.

Lempikappale ei ole kaunis

Hilla Laitisen lempimusiikkikappale on Zoltan Kodalyn Soolosellosonaatti.

− Soolosellosonaatti ei varsinaisesti ole mikään kaunis kappale, mutta se on vaikuttava. Kappale kertoo minulle siitä, miten hienoihin saavutuksiin ihminen kykenee. Se on nimittäin äärimmäisen vaikea kappale sellolle, mutta haluaisin joskus oppia soittamaan sen. 

Hilla toivoo Sibelius-Akatemian tarjoavan eväitä tavoitteen saavuttamiseksi. Erityisesti hän odottaa koululta se tarjomia puitteita kuten taitavia soitonopettajia ja ulkomaanvaihtomahdollisuuksia. Lisäksi Hilla uskoo muiden opiskelijoiden antavan lisämotivaatiota omaan soittoharjoitteluun. Kova kilpailu ei siis ole ainoastaan negatiivinen asia, vaan se voi parhaimmillaan antaa lisää energiaa harjoitteluun.  

Teksti ja kuvat: Karoliina Rauhio-Pokka

Kirjoittajaohjaaja Pirkko Böhm-Sallamo: ”Nuorena olin hyvin arka. Olin nupussa, mutta Jumala avasi nuppuni tätä työtä varten.”

”Perhe-elämään liittyneet koettelemukset ja tragediat saivat Böhm-Sallamon tarttumaan kynään jo nuorena tyttönä. Silloin hän oli hyvin arka eikä pystynyt puhumaan kenellekään henkilökohtaisista asioistaan. Kirjoittaminen oli kanava purkaa kipeitä tunteita, jotka hän olisi halunnut sanoa ääneen. Siitä oli kuitenkin vielä pitkä matka kirjoittajaohjaajaksi.”

Jo 20 vuotta kirjoittajaleirejä Kellonkartanossa ohjanneen Pirkko Böhm-Sallamon haastattelu on nyt luettavissa TÄÄLTÄ. Jumala voi johdattaa ihmeellisellä tavalla elämässä, mikä näkyy oivallisesti Böhm-Sallamon elämässä. 

Teksti ja kuva: Karoliina Rauhio

Jotta kukaan ei jäisi hengellisesti heitteille kasteen jälkeen

Haastattelussa pyöreitään pian juhliva lapsityöntekijä Juhani Seppänen

Juhani Seppänen syntyi Oulussa 8. heinäkuuta 1948  – siis vain muutamaa päivää vaille 70 vuotta sitten. Täten tulevana sunnuntaina Kellonkartano pukeutuu juhla-asuunsa, kun Seppänen juhlistaa niin pyöreitä vuosiaan kuin elämäntyötään lasten parissa Kartanon kirkon yhteydessä pidettävässä pyhäkoulukonsertissa. Juhlapaikan valinta oli Seppäselle helppoa, sillä hän haluaa konsertin kautta antaa tunnustusta Kellonkartanon pitkälle pyhäkouluperinteelle. Edelleen Kellonkartanossa järjestetään joka sunnuntai saarnan yhteydessä pyhäkoulu.

− Kellonkartanon pyhäkoulutyö on aarre, josta kannattaa pitää kiinni, Seppänen sanoo.

Kouluvierailuilla kuin kotonaan

Kun Seppänen aloitti vuonna 1981 kouluissa vierailemisen, hän kuljetti mukanaan Kellonkartanon pyhäkoulun kuva-arkistoista koottua materiaalia. Kuvat olivat tulleet Seppäselle tutuiksi, kun hän työskenteli vuosina 1977–81 Kellonkartanon isäntänä. Kuvat ja laululeikit ovat hänen mukaansa oivallinen tapa tehdä Jeesus ja Raamattu lapsille tutuiksi.

Kouluvierailut saivat uutta vauhtia, kun vuonna 2000 Seppänen ryhtyi viemään kouluihin Aili Konttisen ja Martti Simojoen kirjoittamaa sekä Maija Karman kuvittamaa Ystävä sä lapsien -kirjaa, johon on koottuna keskeisimmät Raamatun kertomukset. Kirja on uudistettu versio Seppäsen kouluaikaisesta Ystävä sä lapsien: alakansakoulun raamatunhistoria -koulukirjasta. Vuosien 2000–2007 aikana kirjaa jaettiin koululaisille yhteensä 20 700 kappaletta. Seppäsen oma kirja Jumalan kämmenellä puolestaan ilmestyi vuonna 2009, ja sitä on jaettu tähän mennessä koululaisille noin 30 000 kappaletta.

Seppänen jäi eläkkeelle Suomen Raamattuopiston Säätiön palkkalistoilta vuonna 2011. Työ kuitenkin jatkuu edelleen vapaaehtoisena lapsityöntekijänä, sillä Seppänen vierailee kouluissa mahdollisuuksien mukaan. Työnsä jatkamisessa häntä motivoivat Jeesuksen sanat (Luuk. 9:48): Joka minun nimessäni ottaa luokseen tämän lapsen, se ottaa luokseen minut. Ja joka ottaa minut luokseen, ottaa sen, joka on minut lähettänyt. Se teistä, joka on kaikkein pienin, on todella suuri.

− Jeesuksen sanoissa piilee Jumalan salaisuus, jota me emme ihmisjärjellä pysty käsittämään. Silti tai ehkä juuri sen takia minusta on aina tuntunut kouluvierailuilla siltä, kuin olisin tullut kotiin.

Jumalan kämmenellä jo syntymästä lähtien

Hengellisen lapsityön kutsun Seppänen on saanut jo äidinmaidossa, sillä hänen äitinsä oli pyhäkouluopettaja. Seppänen itse aloitti pyhäkoulun opettajana heti rippikoulun jälkeen. Kotoaan hän sai vahvan kristillisen kasvatuksen; äiti opetti hengellisiä lauluja ja isä luki joka sunnuntai saarnakirjaa, sillä perhe ei pitkän välimatkan takia pystynyt osallistumaan jumalanpalvelukseen.  

− Olen saanut asua Jumalan kämmenellä jo elämäni ensimmäisestä päivästä alkaen. Syntymäpäiväni on samalla myös kastepäiväni. Sairaalaan oli nimittäin kutsuttu pappi hätäkastamaan pienet keskosvauvat, ja äitini pyysi papilta, että tämä kastaisi samalla myös minut, Seppänen sanoo.

Jumalan kämmenellä on ollut turvallista matkata elämän taipaleella. Seppänen luottaa siihen, että elämän päivät ovat Jumalan käsissä. Konkarilapsityöntekijällä riittää kuitenkin edelleen unelmia ja haaveita:

− Olisi hienoa saada Jumalan kämmenellä -kirjasta värikuvapainos ja nähdä sen leviävän niin kouluissa kuin seurakunnissa kulovalkean tavoin. Niin kukaan ei jäisi hengellisesti heitteille kasteen jälkeen vaan saisi katsella Jumalan suuri tekoja Vapahtajassamme Jeesuksessa, Seppänen sanoo. 

Teksti ja kuvat: Karoliina Rauhio-Pokka

 

Timo Junkkaala avajaisten puheessaan: Historiallisesti ei ole mitenkään outoa, että kirkko luopuu perusteistaan

”Tänä aikana moni herätyskristitty harkitsee Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamista koska katsoo sen luopuvan perustastaan eli Jumalan sanasta. On kuitenkin virheellistä kuvitella, ettei kirkolla olisi ollut ennenkin vaikeita – jopa luopumuksen – aikoja. Kirkon perusongelma on nimittäin se, että sillä on jäseninään syntisiä ihmisiä.” Lue koko juttu täältä.

Viikonloppuna vietettiin Kellonkartanon kesäavajaisia. Puhujavieraana oli Suomen Raamattuopiston Säätiön entinen toiminnanjohtaja, teologian tohtori, Timo Junkkaala, joka puhui toisella luennollaan näkyvän ja näkymättömän kirkon suhteesta (yllä olevan linkin kautta lisää aiheesta). 

Tuleva kesä tuo tullessaan runsaasti kaikenikäisille suunnattuja leirejä ja kursseja, ehtoollisjumalanpalveluksia ja muita tapahtumia – nuorille aikuisille ja opiskelijoille suunnattuja Kello-iltoja unohtamatta. Tule Sinäkin mukaan Kellonkartanon toimintaan! 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti ja kuvat: Karoliina Rauhio