Kirkon tehtävä

Kirkon tehtävä on tuottaa Jumalalle kunniaa.

Koko luomakunta – ihminen mukaan lukien – on olemassa, jotta Jumalaa ylistettäisiin ja kunnioitettaisiin. Tätä tehtävää varten meidät on luotu ja sielumme löytää levon kun se on yhteydessä Kaikkivaltiaaseen.

Se tapahtuu muun muassa siten, että kirkko instituutiona ja kukin henkilökohtaisesti pitää arvossa Jumalan Raamatussa ilmoittamaa tahtoa, että opetamme ja elämme sen mukaisesti. Kunnioitamme Jumalaa kun kerromme hänen teoistaan Jeesuksessa ja toteutamme hänen antamaa lähetyskäskyä: teemme kaikista kansoista opetuslapsia ja julistamme evankeliumia syntien anteeksiantamiseksi.

Kirkon tehtävä on auttaa ihmisiä uskoon

Jeesus sanoi: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?” (Matt. 16:26). Jeesus kuvaa ihmistä sieluna, joka voi pelastua tai hukkua. Taivas ja kadotus on totta. Jokainen maan päälle syntynyt ihminen – myös minä ja sinä – vietämme ikuisuutemme taivaassa tai kadotuksessa.

Jeesus on tullut pelastamaan meitä. Hän valmisti moitteettomalla elämällään, ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan pelastuksen. Kun otamme sen uskossa vastaan, pelastumme.

Kirkon ja jokaisen kristityn tehtävä on auttaa ihmisiä uskoon. Ei se ole mieletön, joka tekee uhrauksia toisten pelastumisen tähden. Mieletön on se, joka luulee, että tämä elämä on kaikki, ei pelasta omaa sieluaan eikä tee voitavaansa edes joidenkin ikuisten sielujen pelastamiseksi.

 

Tämä artikkeli on lyhennelmä kirjoituksesta osoitteessa: http://mikatuovinen.net/tag/kirkon-tehtava/

Lupaako Jumala liikoja?

Raamattu sisältää runsaasti erilaisia lupauksia. Yksi niistä on lupaus Jumalan huolenpidosta. Moni voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, onko Jumalan huolenpito todella toteutunut hänen elämässään, kun hiuskarvoja pudonnut tukkokaupalla. Lupaako Jumala siis liikoja? Mitä hänen huolenpitonsa tarkoittaa? Näihin ja muihin kysymyksiin etsimme Elojuhlissa(11.–12.8.) vastauksia yhdessä Suomen Raamattuopiston Säätiön julistustyönjohtajan Petri Kortelahden kanssa. 

Teksti ja kuva Karoliina Rauhio-Pokka

Ihminen ajattelee luonnostaan Jumalan huolenpidon, siunauksen ja suosiollisuuden ihmistä kohtaan näkyvän ajallisena hyvänä ja menestyksenä. Näin voi toki toisinaan olla, sillä Raamattu sisältää runsaasti esimerkkejä ihmisistä, joiden kohdalla Jumalan siunaus on näkynyt nimenomaan ulkoisena hyvänä.

− Raamatusta ei kuitenkaan voi vetää menestysteologialle tyypillistä johtopäätöstä siitä, että Jumalan siunaus ilmenisi aina ulkoisena hyvä. Raamattu nimittäin kertoo lukuisista Jumalalle mieluisista miehistä ja naisista, jotka joutuvat kärsimään paljon vaivaa ja puutetta, Petri Kortelahti sanoo.

Niin ikään Jumalan lain noudattamisessa ajatellaan usein piilevän ajallinen siunaus. Tämä usein pitääkin paikkaansa, sillä Jumalan laki on elämän oma laki. Joosef on kuitenkin oivallinen esimerkki siitä, miten lain noudattaminen voi johtaa myös ikäviin seurauksiin. Joosef nimittäin joutui vankilaan kieltäydyttyään aviorikoksesta Potifarin vaimon kanssa (1. Moos. 39).

Myös Jumalan huolenpito mielletään usein ihmisen ajallisten tarpeiden täyttämisenä. Jumalan huolenpidolla on kuitenkin Kortelahden mukaan syvällisempi merkitys.

− Jumalaa tahtoo meidät ensisijaisesti perille Taivaaseen, ja siksi hän katsoo aina meidän elämäämme ikuisuusperspektiivistä. Hän ei siis välttämättä anna meille sitä, mitä haluamme vaan sen, mitä tarvitsemme, Kortelahti muistuttaa.

− Me ihmiset usein näemme elämämme samalla tavalla kuin katsoisimme ryijyä nurjalta puolelta. Jumala taas näkee elämämme sen oikealta puolelta, Kortelahti jatkaa.

Jumalan huolenpitoon luottamisessa on kysymys Jumalaan luottamisessa kaikessa. Jumala ottaa ja antaa mutta aina ihmisen parhaaksi. 

− Koska Jumala on meidän puolellamme, meidän ei tarvitse murehtia mistään. Eilisen erheet saamme uskoa anteeksi. Huomista puolestaan ei ole eikä ehkä koskaan tule ainakaan sellaisena, kuin me sen kuvittelemme. Todellisuutta ei tarvitse kuitenkaan kieltää, sillä ihmisillä on todellisia murheita ja huolia. Jokaiselle päivälle kuitenkin riittävät sen omat murheet.

Koska ihmiset ovat sidottuja ajalliseen elämään, on usein vaikeaa nähdä ikuisuusnäkökulmaa. Maailman rikkaudet ovat kuitenkin katoavia.

− Vanha viisaus kuuluu: ruumispuvussa ei ole taskuja. On tämä tyhjänpäiväinen retki, jota myös elämäksi kutsutaan, jos kaikki todella olisi tässä. Onneksi meillä on ikuisen toivon Jumala. Jos Jumala ei ole näköpiirissä, kaikki on pilalla; silloin puuttuu toivo, sillä arvokkain asia on saada olla Jumalan lapsi, Kortelahti sanoo.

 


Haluatko kuulla lisää Elojuhlien puheenaiheista? Lue Kortelahden ajatuksian levosta ja jaksamisesta klikkaamalla tästä.

 

 

Murunen Jumalan valtakunnan rakentamiseksi

Haastattelussa Kellonkartanon vastuunkantajat Säde ja Tapio Pokka

 

Teksti ja kuvat Karoliina Rauhio-Pokka

Säde ja Tapio Pokkaa voi hyvällä syyllä kutsua Kellonkartanon tehokaksikoksi; Säde vastaa lapsi- ja nuorisotyöstä – Tapio puolestaan muun muassa sunnuntaisten ehtoolliskirkkojen toimittamisesta, sielunhoitotyöstä ja raamattuopetuksesta. Pariskunta työskenteli Kellonkartanossa ensimmäisen kerran yhdessä jo 32 vuotta sitten. Matkan varrelle on tosin mahtunut vuodet Japanin lähetyskentällä. Suomeen paluun jälkeen Pokat ovat työskennelleet Kellonkartanon vapaaehtoisina yhtäjaksoisesti jo viitenätoista kesänä.

Ensikohtaaminen

Säteen vanhemmat muuttivat Ouluun vuonna 1962 – siis samana vuonna kuin Kellonkartanon hirsinen päärakennus vihittiin kirkoksi. Säteen isä Timo Lounela oli Kellonkartanon aktiivi ja vastuunkantaja. Hän vastasi mm. Kellonkartanon pihapiirissä sijaitsevan asuntolan rakentamisesta.

− Olen siis ollut Kellonkartanossa jo ennen syntymääni, Säde sanoo nauraen.

Rovaniemeltä syntyisin oleva Tapio puolestaan tutustui Kellonkartanoon ensimmäisen kerran opiskelijaikäisenä vuonna 1982 OPKOn (Suomen Ev. lut. Opiskelija- ja Koululaislähetys ry) syysleirillä. Hän oli alun perin muuttanut Ouluun yliopisto-opintojen perässä.

Säde ja Tapio kohtasivat toisensa niin ikään Oulun OPKO:n opiskelijatoiminnassa. Tapiolla oli jo silloin vahva lähetyskutsu, joten lähetystyön mahdollisuus oli jo seurustelun alkuvaiheessa esillä.

− Sanoin Tapiolle, että voisin minä yhdessä lähteä lähetystyöhön. Yksin en olisi varmaan uskaltanut, Säde sanoo.

− Sanoit, että ”voisin minä sinun kanssasi lähteä”, Tapio tähdentää.

Lähetystyön kutsu vahvistuu Kellonkartanon kesätyössä

Pariskunta avioitui maaliskuussa vuonna 1985. Kesällä -86 tuore aviopari asui ja työskenteli Kellonkartanossa: Tapio isäntänä ja Säde leirityöntekijänä. Vielä 80-luvulla nimittäin oli tyypillistä, että ihmiset asuivat läpi kesän Kellonkartanossa. Vuoden -86 kesä oli tietyssä mielessä alkupiste pariskunnan nyt jo vuosikymmeniä jatkuneen hengellisen työn ketjussa. Kesä vahvisti niin ikään lähetyskutsua.

− Opiskelija-aikana olin ajatellut, että työskentelisin lähetyskentällä omassa ammatissani diplomi-insinöörinä teknisissä tehtävissä, koska pidin papin työtä persoonalleni sopimattomana. Mieleni kuitenkin muuttui, kun erään opiskelijaillan päätteeksi piispa (nykyinen emerituspiispa) Olavi Rimpiläinen kehotti minua hakemaan opiskelemaan papiksi, Tapio sanoo.

Pokat aloittivat lähetyskurssin vuonna 1990. Silloin perheessä oli jo kaksi lasta, ja Säteellä vakinainen virka luokanopettajana. Kurssin alkaessa kohdemaa ei ollut vielä tiedossa. Muiden vaihtoehtojen sulkeutuessa pois Japani jäi lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi.

Perhe suuntasi Japaniin vuonna 1992. Lähtö viivästyi alkuperäisestä aikataulusta lähes vuoden laman takia. Toisaalta viivästymisessä oli Jumalan johdatus mukana, sillä se mahdollisti Tapion paneutumisen teologian opintoihin.

Paluu Suomeen ja visio Kellonkartanosta

Japanissa viisihenkiseksi kasvanut perhe palasi Suomeen vuonna 2003. Asuinpaikkakunnaksi valikoitui tuttu ja turvallinen Oulu. Säde ja Tapio lähtivät Kellonkartanon toimintaan mukaan heti Ouluun muuton jälkeen.  Uusille ja innokkaille vastuunkantajille on nimittäin aina tarvetta ja tilaa yhteisössä, joka toimii vapaaehtoistyön varassa, kuten Kellonkartano.

− Suomen hengellinen ilmapiiri oli muuttunut melko toivottomaksi. Japanin kokemus oli kuitenkin opettanut meille, että pienilläkin joukoilla ja vähillä resursseilla pystytään samaan aikaan suuria, kun Jeesus on mukana, Säde sanoo.

Säde laulattamassa lapsia leirillä kesällä 2018.

Säteellä oli voimakas lapsi- ja nuorisotyön visio. Hän halusi tehdä Kellonkartanosta lapsiystävällisemmän paikan, jonne perheiden olisi helppo tulla.

− Teimme muutamia pieniä käytännön muutoksia, jotka helpottivat lapsiperheiden osallistumista toimintaan: hiekkalaatikko siirrettiin pihan sivusta keskeiselle paikalle ja leikkihuone alakertaan niin, että vanhemmat voivat kuunnella lasten leikkiessä tilaisuuksia. Lisäksi pyhäkoulu ja raamattukerho vakiintuivat osaksi Kartanon kirkkoa, jotta lapsilla on aina oma opetushetki saarnan aikana, Säde sanoo.

Pikkuhiljaa Säde otti myös entistä enemmän vastuuta lasten leireistä. Aluksi hän oli mukana vain yhdellä leirillä kesän aikana. Vuosien kuluessa hän oli lopulta vastuussa kaikkien leirien järjestämisestä.

Pariskunnan yhteisenä visiona on ollut alusta lähtien nuorten aikuisten kouluttaminen hengelliseen työhön. Ideana on se, että Kellonkartanoon palkatuille kesätyöntekijöille annetaan vastuuta ja siten mahdollisuus löytää omat lahjansa. Kellonkartanon yhteys Suomen Raamattuopiston kansanopistotoimintaan on antanut laajemmat mahdollisuudet palkata nuoria kesätyöhön. Moni entinen kesätyöntekijä on suunnannut Pokkien tapaan lähetystyöhön.

− Kellonkartano on kuin tuotekehityslaboratorio, jossa voi kokeilla ja toteuttaa erilaisia ideoita. Insinööri-luonteeni ei ole pappisvuosien aikana hävinnyt mihinkään, Tapio sanoo.

Tapio juontohommissa Kellonkartanon toimintakauden avajaisissa toukokuussa 2017.

Yksi esimerkki tästä on Kartanon kirkko -toiminnan aloittaminen vuonna 2004. Sitä ennen Kellonkartanon toiminta oli keskittynyt lähinnä leirien, seurojen, raamattuluentojen ja avioliittotapahtumien yms. järjestämiseen, mutta 2000-luvulla varsinkin nuorten perheiden ja nuorten aikuisten toiveena oli joka sunnuntainen koko perheen ehtoollisjumalanpalvelus. Tähän toiveeseen Kartanon kirkko -toiminta vastasi.

Säde kuvailee Kellonkartanoa hengelliseksi kodikseen, jossa hän saa palvella ja toteuttaa näkyään. Lisäksi se on paikka, jossa hän saa itse hoitoa ja hengellistä ravintoa.

− Minä taas ajattelen, että kristityt ovat matkalaisia, joiden todellinen koti on vasta perillä. Minulle Kellonkartano on ennen kaikkea paikka, jossa saan palvella ja kohdata toisia matkalaisia ja olla tuottamassa ja itsekin nauttimassa hengellistä ravintoa, Tapio sanoo.

− Niin, ja kai tämä on meille eräänlainen kesämökki, jossa saamme viihtyisässä ympäristössä tavata ihmisiä, Säde jatkaa.  

Näköalapaikka Mestarin työskentelyyn

Kellonkartanon vapaaehtoistyö on tavallaan jatkoa Japanin lähetyselämälle. Niin kuin lähetystyössä on mahdollisuus antaa itsensä Herran käyttöön, myös Kellonkartanossa voi nähdä, millaisia vaikutuksia Jumalan työtoverina toimiminen saa aikaan.

− Kellonkartano on näköalapaikka Mestarin työskentelyyn. On sykähdyttävää nähdä, miten Jumala kohtaa ihmisiä ja toimii heidän elämässään, Tapio sanoo.

− Ei tämä ole työ vaan elämäntapa. Omien lahjojensa käyttäminen lähimmäisten ja Jumalan palvelemiseksi on kristityn elämää, Säde jatkaa.

Toisinaan vapaaehtoistyö varsinaisen päivätyön ohessa myös uuvuttaa. Tapio on työskennellyt Suomeen paluustaan lähtien työaluevastaavana lähetysyhdistys Kylväjän palveluksessa. Tällä hetkellä hänen vastuualueitaan ovat Etu-Aasia, Japani, Itä-Siperia ja Oulun hiippakunta. Säde on puolestaan toiminut luokanopettajana Oulun kristillisessä koulussa jo 10-vuoden ajan.  

− Yksin jääminen on se, mikä väsyttää esimerkiksi silloin, kun on vaikeaa saada ketään muuta pitämään vaikkapa pyhäkoulua. Hymyilevien pyhäkoulaisten kohtaaminen kuitenkin palkitsee ja tuo voimaa niissäkin hetkissä, Säde sanoo.

Pokat toivovat, että yhä useampi saisi kokea samanlaista iloa, kuin he ovat vuosien varrella Jumalan töissä saaneet kokea.

− Kellonkartanossa haluamme vaalia yhteisöllisyyttä ja osallisuutta. Tavallisen ihmisen todistus on erittäin arvokas. Jokainen voi tuoda mukanaan murusen yhteisön ja Jumalan valtakunnan rakentamiseksi, Tapio sanoo.

Nuoruuden inhokkiammatista elämäntyö

Haastattelussa Kellonkartanon emäntä Raili Kuusirati

Teksti ja kuva: Karoliina Rauhio-Pokka

Raili Kuusirati on ollut tuttu näky Kellonkartanossa jo yli 7-vuoden ajan. Kuusirati on nimittäin toiminut Kellonkartanon emäntänä vuodesta 2012 lähtien. Hänen työtehtäviinsä kuuluvat muun muassa työvuorolistojen ja tarjoilujen suunnittelu, työn johtaminen sekä ruokaostokset. Ei ole kuitenkaan lainkaan itsestään selvää, että Kuusirati on nyt sillä paikalla, jossa hän nyt on. Matkalle on tarvittu niin kyyneleitä, rohkeutta kuin Taivaan Isän johdatusta.

Kuusirati syntyi Vaalassa kuusilapsisen perheen esikoiseksi vuonna 1956. Kansakoulun ja kansalaiskoulun päätyttyä Kuusirati oli monelle peruskoulun päättävälle nuorelle tutussa tilanteessa, jossa hän joutui pohtimaan elämänsä suuntaa ja tulevaa ammattia. Keittiöala ei ollut Kuusiratilla päällimmäisenä mielessä vaan äiti oli se, joka lopulta patisti tyttären hakemaan ammattikouluun keittiölinjalle.

− En olisi halunnut tälle alalle, mutta äitini mielestä koulutus oli hyödyllinen jo pelkästään naimisiinmenoa ja perheen perustamista ajatellen. Ensimmäiset kuukaudet vääntäydyin kouluun itkun kanssa, sillä ala ei tuntunut ollenkaan omalta. Niin siinä kuitenkin kävi, että tykästyin tähän alaan niin, että siitä tuli lopulta elämäntyöni, Kuusirati sanoo.

Hyppy tuntemattomaan 

Kuusirati kävi ammattikoulua yhteensä kolme vuotta: kaksi vuotta keittiölinjaa ja vuoden laitoskeittiölinjaa. Valmistuttuaan vuonna 1975 hän muutti töiden perässä Raaheen, jossa hän teki koko työuransa. Ouluun Kuusirati puolestaan muutti vuonna 2011 jäätyään eläkkeelle. Syynä olivat Oulussa asuvat lapsenlapset.

− Poikani perheellä oli silloin haastava elämäntilanne, ja he tarvitsivat paljon lastenhoitoapua. Raahesta Ouluun kulkeminen tuntui liian raskaalta, joten pyysin poikaani etsimään minulle asunnon Pateniemestä. En edes silloin tiennyt, mikä paikka Pateniemi on, mutta serkkuni kehui sitä rauhalliseksi asuinalueeksi.

Raahessa työskennellessään ja asuessaan Kuusirati oli toiminut vapaaehtoisena Raahen seurakunnassa. Nyt hän halusi löytää myös uudelta asuinpaikkakunnaltaan paikan, jossa palvella seurakuntaa. Raahen ystävät ehdottivat Kellonkartanoa, josta Kuusirati ei ollut koskaan aiemmin edes kuullut.

− Löysin Kellonkartanon verkkosivuilta Säteen (Säde Pokka) yhteystiedot. Kirjoitin hänelle sähköpostin, jossa esittelen itseni ja tarjouduin vapaaehtoiseksi, Kuusirati muistelee.

Kesällä 2011 Kuusirati aloitti vapaaehtoisena Kellonkartanon keittiöllä opetellen pikkuhiljaa talon tavoille. Vuonna 2012 hänet palkattiin pääemännäksi. Samana vuonna keittiöön tehtiin myös laaja remontti, jonka suunnittelussa Kuusirati oli mukana. Uusi, remontoitu keittiö on helpottanut työtä keittiöllä hyvin paljon.

Kellonkartano vie sydämen 

Vaikka varttuneemmalla iällä uudelle paikkakunnalle muuttaminen jännitti aluksi Kuusiratia, hänen ei ole koskaan tarvinnut katua päätöstään. Oulusta saadut ystävät ja Kellonkartano ovat nimittäin vieneet hänen sydämensä.

− Joskus jopa ihmettelen, miten olen voinut Raahessa asua.

Kellonkartanon tarjoama seurakuntayhteys ja työ ovat Kuusiratille erittäin tärkeitä.

− Vaikka joskus olisin kuinka uupunut kotoa lähtiessäni, väsymys jää aina Kellonkartanoon vievälle koivutielle. Täällä on niin hyvä olla Taivaan Isän hoidossa, Kuusirati sanoo.

Talvisin – Kellonkartanon ollessa talviunilla – Kuusirati työskentelee vapaaehtoisena Tuiran seurakunnassa. Muiden ihmisten auttaminen on ollut hänelle aina tärkeää.

− Jo lapsuudessani opin, ettei kaikesta työstä tarvitse saada rahallista korvausta. Naapurit auttoivat toisiaan vastavuoroisesti.  

Erityisesti Kellonkartanossa Kuusiratia huolestuttaa se, että väkimäärän lisääntyessä vapaaehtoisten määrä jatkuvasti vähenee. Sama ongelma näkyy myös seurakunnissa, joissa vapaaehtoiset ikääntyvät. Siksi Kuusirati toivoo, että nuori sukupolvi ymmärtäisi auttamisen ja vapaaehtoistyön tärkeyden.

− Olisi hienoa, että ihmiset itse tarjoutuisivat auttamaan. Tuntuu ikävältä kysellä ja soitella perään, Kuusirati sanoo mietteliäänä.

Kuusiradin tulevaisuuden toiveet ja haaveet liittyvät niin ikään hänelle rakkaaseen Kellonkartanoon.

− Toivon, että saisin pysyä terveenä, jotta voisin työskennellä täällä mahdollisimman pitkään. Haaveilen Kellonkartanosta ympärivuotisessa käytössä: silloin työkuorma jakaantuisi tasaisemmin, ja toimintaa olisi ympäri vuoden. 

 

Musiikki ilmaisee tunteita ja ajatuksia ilman sanoja

Haastattelussa kesäkanttori Hilla Laitinen

 Teksti ja kuvat Karoliina Rauhio-Pokka

21-vuotias Hilla Laitinen elää jännittäviä aikoja; syksyllä olisi nimittäin edessä muutto opintojen perässä Helsinkiin, jossa tuleva koulu – Sibelius-Akatemia – sijaitsee. Kouluun pääsy oli Laitiselle iloinen yllätys, sillä hän ei uskonut pääsevänsä sinne – ei, vaikka hän on soittanut selloa jo 6-vuotiaasta lähtien.

− Itse asiassa äitini ehdotti sellonsoittoa alun perin kaksoissiskolleni. Hän ei kuitenkaan innostunut ehdotuksesta, kun taas minä innostuin tuohon aikaan oikeastaan kaikesta. Aloitin soittotunnit, ja sello tuntui heti omalta soittimelta, Laitinen sanoo.

Yläkouluikäisenä soittoharjoittelusta tuli säännönmukaisempaa ja siten sellonsoitosta ”vakava harrastus”. Samoihin aikoihin ajatus ammattisellistin urasta alkoi pikkuhiljaa kypsyä mielessä, sillä Laitisen soitonopettajat pitivät sellistin uraa lähes itsestään selvänä. He kannustivat Laitista hakemaan lukion jälkeen Oulun konservatorioon opiskelemaan sellon soittamista.

Kellonkartanon jumalanpalveluksissa Laitinen on säestänyt sellollaan alakoulun lopulta lähtien. Viime vuosina hän on säestänyt myös pianolla.

− Olen soittanut pianoa melkein yhtä kauan kuin selloa. Pianon soittaminen on kuitenkin minulle vain harrastus ja tapa virkistyä tavoitteellisen sellonsoiton rinnalla. Soitan pianoa useimmiten korvakuulolta improvisoiden. Kokeileminen oli myös se tapa, jolla alunperin opin soittamaan pianoa, vaikka toki olen käynyt pianotunneilla yhteensä kahden vuoden ajan.

Kellonkartano on Laitiselle hengellinen koti. Ensimmäiset Kellonkartanon muistot sijoittuvat jopa 15-vuoden taakse lasten leirille.

− Mieleeni ovat jääneet erityisesti kepinryöstö-leikki, mukavat isoset ja leirikaverit sekä laulut, joita hyräilin yleensä koko kesän kotona leirin jälkeen, Laitinen sanoo hymyillen.

Kellonkartanossa Laitinen nauttii erityisesti siitä, että hänellä on yhteisössä selkeä tehtävä ja rooli. Tänä kesänä hän on saanut aiempaa enemmän musiikkivastuuta kesäkanttorin tehtävässään. Jumalanpalveluksissa soittaminen on huomattavan spontaania, mikä on kehittänyt Laitisen sopeutumiskykyä. Soittoharjoittelu on usein hyvin kurinalaista ja itsekriittistä, kun taas jumalanpalveluksissa, joissa on ensisijassa palvelemassa muita, ei ehdi miettiä itseään tai soittamistaan.

Tällä hetkellä Laitinen unelmoi työstä musiikin parissa.

− Musiikki merkitsee minulle kaikkea sitä, mitä ei sanoin pysty ilmaisemaan. Se on väylä omiin tunteisiin ja ajatuksiin, ja sen avulla voi koskettaa myös muita ihmisiä. Musiikin kautta on mahdollista luoda yhteys itseensä, muihin ihmisiin ja Jumalaan, Laitinen sanoo.

− Jopa maallisten ihmisten parissa musiikki saa aikaan pyhän kokemuksen. Ihmiset arvostavat kaunista musiikkia. Todennäköisesti siksi musiikki on niin vahvasti läsnä kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa, Laitinen jatkaa.

Laitisen lempimusiikkikappale on Zoltan Kodalyn Soolosellosonaatti.

− Soolosellosonaatti ei varsinaisesti ole mikään kaunis kappale, mutta se on vaikuttava. Kappale kertoo minulle siitä, miten hienoihin saavutuksiin ihminen kykenee. Se on nimittäin äärimmäisen vaikea kappale sellolle, mutta haluaisin joskus oppia soittamaan sen. 

Laitinen toivoo Sibelius-Akatemian tarjoavan eväitä tavoitteen saavuttamiseksi. Erityisesti hän odottaa koululta se tarjomia puitteita kuten taitavia soitonopettajia ja ulkomaanvaihtomahdollisuuksia. Lisäksi Laitinen uskoo muiden opiskelijoiden antavan lisämotivaatiota omaan soittoharjoitteluun. Kova kilpailu ei siis ole ainoastaan negatiivinen asia, vaan se voi parhaimmillaan antaa lisää energiaa harjoitteluun.  

Kirjoittajaohjaaja Pirkko Böhm-Sallamo: “Nuorena olin hyvin arka. Olin nupussa, mutta Jumala avasi nuppuni tätä työtä varten.”

“Perhe-elämään liittyneet koettelemukset ja tragediat saivat Böhm-Sallamon tarttumaan kynään jo nuorena tyttönä. Silloin hän oli hyvin arka eikä pystynyt puhumaan kenellekään henkilökohtaisista asioistaan. Kirjoittaminen oli kanava purkaa kipeitä tunteita, jotka hän olisi halunnut sanoa ääneen. Siitä oli kuitenkin vielä pitkä matka kirjoittajaohjaajaksi.”

Jo 20 vuotta kirjoittajaleirejä Kellonkartanossa ohjanneen Pirkko Böhm-Sallamon haastattelu on nyt luettavissa TÄÄLTÄ. Jumala voi johdattaa ihmeellisellä tavalla elämässä, mikä näkyy oivallisesti Böhm-Sallamon elämässä. 

Teksti ja kuva: Karoliina Rauhio

Jotta kukaan ei jäisi hengellisesti heitteille kasteen jälkeen

Haastattelussa pyöreitään pian juhliva lapsityöntekijä Juhani Seppänen

Teksti ja kuvat Karoliina Rauhio

Juhani Seppänen syntyi Oulussa 8. heinäkuuta 1948  – siis vain muutamaa päivää vaille 70 vuotta sitten. Täten tulevana sunnuntaina Kellonkartano pukeutuu juhla-asuunsa, kun Seppänen juhlistaa niin pyöreitä vuosiaan kuin elämäntyötään lasten parissa Kartanon kirkon yhteydessä pidettävässä pyhäkoulukonsertissa. Juhlapaikan valinta oli Seppäselle helppoa, sillä hän haluaa konsertin kautta antaa tunnustusta Kellonkartanon pitkälle pyhäkouluperinteelle. Edelleen Kellonkartanossa järjestetään joka sunnuntai saarnan yhteydessä pyhäkoulu.

− Kellonkartanon pyhäkoulutyö on aarre, josta kannattaa pitää kiinni, Seppänen sanoo.

Kouluvierailuilla kuin kotonaan

Kun Seppänen aloitti vuonna 1981 kouluissa vierailemisen, hän kuljetti mukanaan Kellonkartanon pyhäkoulun kuva-arkistoista koottua materiaalia. Kuvat olivat tulleet Seppäselle tutuiksi, kun hän työskenteli vuosina 1977–81 Kellonkartanon isäntänä. Kuvat ja laululeikit ovat hänen mukaansa oivallinen tapa tehdä Jeesus ja Raamattu lapsille tutuiksi.

Kouluvierailut saivat uutta vauhtia, kun vuonna 2000 Seppänen ryhtyi viemään kouluihin Aili Konttisen ja Martti Simojoen kirjoittamaa sekä Maija Karman kuvittamaa Ystävä sä lapsien -kirjaa, johon on koottuna keskeisimmät Raamatun kertomukset. Kirja on uudistettu versio Seppäsen kouluaikaisesta Ystävä sä lapsien: alakansakoulun raamatunhistoria -koulukirjasta. Vuosien 2000–2007 aikana kirjaa jaettiin koululaisille yhteensä 20 700 kappaletta. Seppäsen oma kirja Jumalan kämmenellä puolestaan ilmestyi vuonna 2009, ja sitä on jaettu tähän mennessä koululaisille noin 30 000 kappaletta.

Seppänen jäi eläkkeelle Suomen Raamattuopiston Säätiön palkkalistoilta vuonna 2011. Työ kuitenkin jatkuu edelleen vapaaehtoisena lapsityöntekijänä, sillä Seppänen vierailee kouluissa mahdollisuuksien mukaan. Työnsä jatkamisessa häntä motivoivat Jeesuksen sanat (Luuk. 9:48): Joka minun nimessäni ottaa luokseen tämän lapsen, se ottaa luokseen minut. Ja joka ottaa minut luokseen, ottaa sen, joka on minut lähettänyt. Se teistä, joka on kaikkein pienin, on todella suuri.

− Jeesuksen sanoissa piilee Jumalan salaisuus, jota me emme ihmisjärjellä pysty käsittämään. Silti tai ehkä juuri sen takia minusta on aina tuntunut kouluvierailuilla siltä, kuin olisin tullut kotiin.

Jumalan kämmenellä jo syntymästä lähtien

Hengellisen lapsityön kutsun Seppänen on saanut jo äidinmaidossa, sillä hänen äitinsä oli pyhäkouluopettaja. Seppänen itse aloitti pyhäkoulun opettajana heti rippikoulun jälkeen. Kotoaan hän sai vahvan kristillisen kasvatuksen; äiti opetti hengellisiä lauluja ja isä luki joka sunnuntai saarnakirjaa, sillä perhe ei pitkän välimatkan takia pystynyt osallistumaan jumalanpalvelukseen.  

− Olen saanut asua Jumalan kämmenellä jo elämäni ensimmäisestä päivästä alkaen. Syntymäpäiväni on samalla myös kastepäiväni. Sairaalaan oli nimittäin kutsuttu pappi hätäkastamaan pienet keskosvauvat, ja äitini pyysi papilta, että tämä kastaisi samalla myös minut, Seppänen sanoo.

Jumalan kämmenellä on ollut turvallista matkata elämän taipaleella. Seppänen luottaa siihen, että elämän päivät ovat Jumalan käsissä. Konkarilapsityöntekijällä riittää kuitenkin edelleen unelmia ja haaveita:

− Olisi hienoa saada Jumalan kämmenellä -kirjasta värikuvapainos ja nähdä sen leviävän niin kouluissa kuin seurakunnissa kulovalkean tavoin. Niin kukaan ei jäisi hengellisesti heitteille kasteen jälkeen vaan saisi katsella Jumalan suuri tekoja Vapahtajassamme Jeesuksessa, Seppänen sanoo. 

 

Timo Junkkaala avajaisten puheessaan: Historiallisesti ei ole mitenkään outoa, että kirkko luopuu perusteistaan

“Tänä aikana moni herätyskristitty harkitsee Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamista koska katsoo sen luopuvan perustastaan eli Jumalan sanasta. On kuitenkin virheellistä kuvitella, ettei kirkolla olisi ollut ennenkin vaikeita – jopa luopumuksen – aikoja. Kirkon perusongelma on nimittäin se, että sillä on jäseninään syntisiä ihmisiä.” Lue koko juttu täältä.

Viikonloppuna vietettiin Kellonkartanon kesäavajaisia. Puhujavieraana oli Suomen Raamattuopiston Säätiön entinen toiminnanjohtaja, teologian tohtori, Timo Junkkaala, joka puhui toisella luennollaan näkyvän ja näkymättömän kirkon suhteesta (yllä olevan linkin kautta lisää aiheesta). 

Tuleva kesä tuo tullessaan runsaasti kaikenikäisille suunnattuja leirejä ja kursseja, ehtoollisjumalanpalveluksia ja muita tapahtumia – nuorille aikuisille ja opiskelijoille suunnattuja Kello-iltoja unohtamatta. Tule Sinäkin mukaan Kellonkartanon toimintaan! 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti ja kuvat Karoliina Rauhio

 

Kellonkartanossa jopa herätysliikerajat ylittyvät

Eilen oli historiallinen päivä, kun neljä viidesläistä järjestöä – Koululais- ja opiskelijalähetys (OPKO), Suomen Raamattuopisto, Kansalähetys ja Kylväjä – viettivät yhteisiä työntekijäpäiviään Helsingin saaristossa rukoillen, keskustellen ja Viisikielistä laulaen. Myös Kellonkartanosta oli työntekijäedustus päivillä.

Päivien kansainvälisenä puhujavieraana oli Lindsay Brown, joka on toiminut mm. kansainvälisen opiskelijajärjestön (IFES) ja Lausanne-liikkeen kansainvälisenä johtajana. Brown puhui päivillä evankelioimisesta ja siihen liittyvistä haasteista nykypäivänä.  Evankelioimisen näkökulmasta Brown piti erityisen tärkeänä, että kristititty ei elä kristittynä vain sunnuntaisin käydessään kirkossa vaan aina, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Usko ei siis ole mikään elämän erillinen lohko, vaan sen tulisi Brownin mukaan läpäistä kaikki elämän eri osa-alueet, sillä kristityn koko elämä todistaa Kristuksesta. Täten myös työntekijäpäivien voi ajatella todistavan kristittyjen keskinäistä yhteyttä ja siten myös Kristusta (Joh. 17:21). 

Vaikka päivä oli historiallinen, oli ilo huomata, että historiaa tapahtuu  myös paljon lähempänä kuin arvaakaan – Kellonkartanossa. Kellonkartanossa ei nimittäin ylitetä ainoastaan järjestö- vaan jopa herätysliike- ja kirkkokuntarajoja. Kellonkartano kokoaa Oulun seudulla kristittyjä viidesläisen herätysliikkeen lisäksi useista muista herätysliikkeistä ja vapaista suunnista. Voisiko Kellonkartano siis toimia suunnannäyttäjänä tai tienviitoittana herätysliikkeiden ja eri järjestöjen välisen yhteistyön syventämisessä? On myös tärkeää huomata, että yhteyttä luovat ennen kaikkea ihmiset. Kiitos siis juuri sinulle, että olet tehnyt yhteistyön ja yhteyden mahdolliseksi! Se auttaa myös kutsumaan mukaan heitä, joille uskon asiat ovat vieraita. 

Siunausta viikkosi toivottaen
Karoliina Rauhio

P.S. Ensi viikonloppuna on Kellonkartanon toimintakauden avajaiset. Jospa meistä jokainen ottaisi haasteekseen kutsua paikalle edes yhden sellaisen ihmisen, joka ei ole aiemmin käynyt Kellonkartanossa?

Jeesus - hyvä paimen

Jeesus – kristinuskon ydin

Marian hyvä osa = Jeesus

Muistatko Raamatusta kertomuksen, jossa Maria lepäsi Jeesuksen jalkojen juuressa? Marian vanhempi sisar, Martta, teki samaan aikaan kovasti töitä palvellakseen Jeesusta. Tässä kertomuksessa on jotain, minkä tulisi painua sydämeen.
Lue koko artikkeli ->